Kun opiskelu ja oma historia kohtaavat – sairaanhoitajaopiskelijana työharjoittelussa Väkevässä

Aloitin sairaanhoitajaopiskelijana työharjoitteluni Väkevässä avoimin mielin. Jo
ensimmäisistä päivistä lähtien kävi selväksi, että kyse ei ole vain yhdestä harjoittelujaksosta, vaan syvästä oppimis matkasta teemojen äärelle, jotka koskettavat niin ammatillisesti kuin henkilökohtaisestikin.

Väkevässä perhe- ja lähisuhdeväkivalta ei ole vain käsite tai teoria. Se on todellisuutta, joka vaatii sensitiivistä kohtaamista, ammatillista rohkeutta ja ennen kaikkea aitoa läsnäoloa. Jokainen kohtaaminen muistuttaa siitä, miten tärkeää on tulla nähdyksi ja kuulluksi – turvallisesti ja ilman tuomitsemista.
Väkevän tiimi on ammattitaitoinen ja työskentelyä leimaa vahva osaaminen, jota
tasapainottaa lämmin huumori. Asiantunteva ja inhimillinen ilmapiiri luo turvallisen pohjan oppimiselle ja muistuttaa siitä, että myös raskaiden ja herkkien aiheiden äärellä yhteinen nauru ja myötätunto voivat kannatella.

Kiinnostukseni perhe- ja lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden tukemiseen on syntynyt omien elämänkokemusten kautta. Ne ovat antaneet minulle syvempää ymmärrystä ilmiön monimuotoisuudesta ja sen pitkäkestoisista vaikutuksista yksilön hyvinvointiin. Juuri nämä kokemukset ohjasivat minua hakeutumaan sairaanhoitajaopintoihin. Tulevaisuudessa toivon voivani tehdä kriisityötä, osallistua aktiivisesti lähisuhdeväkivallan näkyväksi tekemiseen sekä auttamistyöhön.

Perhe- ja lähisuhdeväkivalta ei katso ikää, koulutusta, ammattia tai yhteiskunnallista asemaa. Se voi koskettaa ketä tahansa – myös ihmisiä, jotka ulospäin elävät aivan tavallista elämää. Minäkään en koskaan kuvitellut, että se voisi osua omalle kohdalleni.

Muutin ulkomaille nuorena aikuisena täynnä unelmia ja toivoa. Halusin rakentaa turvallisen tulevaisuuden ja perheen. Tapasin miehen, josta tuli lasteni isä, ja aluksi elämä näytti tavalliselta ja onnelliselta. Huomasin kuitenkin varhain merkkejä, jotka herättivät epävarmuutta, mutta sivuutin ne uskoen, että rakkaus kantaa. Vuosien myötä suhteeseen hiipi mustasukkaisuus ja kontrolli. Henkinen väkivalta oli jatkuvaa ja puolison päihteiden väärinkäyttö pahensi tilannetta. Lopulta väkivalta muuttui fyysiseksi. Ulospäin olimme “täydellinen perhe”, mutta suljettujen ovien takana todellisuus oli turvaton ja pelottava. Lopulta tiesin, että minun oli lähdettävä. Päätös oli raskas, erityisesti vieraassa maassa ja pienten lasten kanssa, mutta se oli välttämätön. Viranomaisten ja muutaman luotettavan ihmisen tuella pääsimme turvaan. Muistan yhä ensimmäisen yön ilman pelkoa – se hetki merkitsi uuden elämän alkua.

Seuraavat vuodet olivat toipumisen ja uudelleen rakentamisen aikaa. Sain tukea, joka mahdollisti arjen ja antoi tilaa vahvistua. Ilman sitä emme olisi selvinneet. Tänään, seitsemän vuotta myöhemmin, olen vahvempi kuin koskaan. Olen oppinut, että rohkeus on päätös toimia pelosta huolimatta ja että vapaus ja turvallisuus ovat kaiken perusta.

Sinulle, joka elät väkivallan varjossa:
Et ole yksin. Sinulla on oikeus elämään ilman pelkoa. Apua on olemassa, ja lähteminen on mahdollista, vaikka se tuntuisi mahdottomalta. Häpeä ei kuulu sinulle. Kun otat ensimmäisen askeleen, muutos voi alkaa. Sinä ansaitset turvallisen ja rauhallisen elämän

Opiskelija ja vertaistoimija Jenni