Kun sanat eivät riitä – symbolien ja metaforien merkitys traumasta toipumisessa

Lähisuhdeväkivalta on traumaattinen kokemus, joka voi horjuttaa ihmisen perusturvallisuuden tunnetta, minäkuvaa ja kykyä jäsentää omia kokemuksiaan. Väkivallan kohteeksi joutunut saattaa alkaa epäillä omaa todellisuudentajuaan, erityisesti silloin, kun väkivaltaan on liittynyt kontrollointia, vähättelyä tai manipulointia. Vaikka fyysiset vammat voivat ajan myötä parantua, psyykkiset ja emotionaaliset jäljet voivat kulkea mukana vielä pitkään.

Traumaattisille kokemuksille on usein vaikea löytää sanoja. Ne voivat tallentua mieleen hajanaisina muistikuvina, voimakkaina tunteina tai kehollisina kokemuksina. Traumatutkija Bessel van der Kolk kuvaa teoksessaan The Body Keeps the Score, kuinka trauma ei ole vain muisto menneestä, vaan kokemus, joka voi jättää jälkensä myös kehoon ja ihmisen tapaan kokea ympäröivää maailmaa (van der Kolk, 2014). Siksi toipuminen ei tarkoita ainoastaan oireiden vähenemistä, vaan myös turvallisuuden tunteen, oman identiteetin ja elämän merkityksellisyyden rakentamista uudelleen.

Lähisuhdeväkivallasta toipuminen tuo mieleeni usein lumpeenkukan. Sen juuret kasvavat syvällä mutaisessa ja pimeässä vedessä, mutta siitä huolimatta se puhkeaa veden pinnalle kauniiksi kukaksi. Lumme ei kiellä mutaa, vaan kasvaa sen läpi. Juuri siksi se kuvastaa minulle toipumista. Menneisyys ei katoa, mutta sen ei tarvitse estää kasvua.

Psykologian näkökulmasta ihminen rakentaa identiteettiään kertomusten kautta. Tätä kutsutaan narratiiviseksi identiteetiksi. Dan McAdamsin (1993) narratiivisen identiteetin teorian mukaan, ihmiset rakentavat ymmärrystä itsestään elämäntarinoiden avulla. Vaikeiden kokemusten jälkeen oman tarinan uudelleen jäsentäminen voi auttaa ihmistä näkemään itsensä muuna kuin vain kokemansa trauman kautta.

Kaikille kokemuksille ei kuitenkaan aina löydy suoria sanoja. Silloin metaforat voivat tarjota keinon kertoa sellaista, mikä muuten jäisi tavoittamattomiin. Metaforat eivät ole vain kauniita kielikuvia, vaan ne auttavat jäsentämään kokemuksia ja rakentamaan niille merkityksiä. Traumatyössä metaforat voivat luoda turvallisen etäisyyden vaikeisiin muistoihin. Joskus voi olla helpompaa puhua lumpeenkukasta kuin puhua suoraan väkivallasta. Metafora voi sanoittaa toivoa silloin, kun omia kokemuksia on vielä vaikea pukea sanoiksi.

Turvakotityössä symbolit ja metaforat nousevat usein esiin asiakkaiden omista kertomuksista. Olen käyttänyt asiakkaiden kanssa esimerkiksi Pohjolan voimaeläinkortteja keskustelun tukena. Kortit eivät tarjoa valmiita vastauksia, mutta ne voivat auttaa löytämään sanoja tunteille, voimavaroille ja kokemuksille, joita on muuten vaikea kuvata. Työskennellessäni asiakkaiden kanssa tapana on ohjaajan näkökulmasta nostaa esiin asiakkaan sanomia ja sanattomia vahvuuksia. Voimaeläinkortit ovat toimineet tässä työskentelyssä välineenä, jonka avulla vahvuuksia voidaan tehdä näkyviksi asiakkaalle. Vahvuuksien tunnistaminen ja sanoittaminen tukevat asiakkaan itsetuntemusta, vahvistavat myönteistä minäkuvaa sekä lisäävät luottamusta omiin voimavaroihin ja kykyyn selviytyä haastavista elämäntilanteista.

Eräs asiakas kertoi omasta symbolistaan, perhosesta. Hän kuvasi perhosen muistuttaneen häntä siitä, että hän oli kulkemassa oikeaan suuntaan. Perhonen ei muuttanut menneisyyttä eikä poistanut vaikeita kokemuksia, mutta siitä muodostui asiakkaalle merkityksellinen symboli muutoksesta, toivosta ja uuden suunnan löytämisestä. Asiakas kertoi perhosen tuoneen hänelle turvaa ja lohtua vaikeina hetkinä. Turvakotijakson aikana hän myös kuvasi, kuinka perhosen symboli tuntui toistuvan erilaisissa kohtaamisissa ja tilanteissa, esimerkiksi yhteistyötahojen kanssa asioidessa. Asiakas koki nämä toistuvat havainnot merkityksellisinä ja omaa toipumisprosessiaan vahvistavina.

Symbolit eivät ennustaneet tulevaisuutta, vaan ne muistuttivat siitä, että muutos on mahdollinen ja että toivo voi löytyä myös pienistä hetkistä. Merkitys oli aina henkilökohtainen.

Traumatutkimuksen näkökulmasta tällaiset kokemukset ovat ymmärrettäviä. Kun elämä on ollut pitkään turvatonta, mieli alkaa etsiä asioita, jotka palauttavat kokemuksen turvallisuudesta, jatkuvuudesta ja toivosta. Symbolit, metaforat, luonto, hengellisyys tai muut merkitykselliset kokemukset voivat toimia psykologisina ankkureina. Ne muistuttavat ihmisen omista voimavaroista silloin, kun pelko tai epätoivo nousee pintaan.

Vaikeat kokemukset jättävät jälkensä, mutta osa ihmisistä kuvaa löytäneensä niiden jälkeen myös uusia voimavaroja. Tätä kutsutaan posttraumaattiseksi kasvuksi. Tedeschin ja Calhounin (2004) mukaan posttraumaattinen kasvu tarkoittaa mahdollisia myönteisiä muutoksia, joita ihminen voi kokea vaikeiden elämäntapahtumien jälkeen. Se ei tarkoita sitä, että väkivalta olisi ollut hyvä tai tarpeellinen kokemus, vaan mahdollisuutta löytää vähitellen uusia näkökulmia elämään, ihmissuhteisiin, omaan identiteettiin ja selviytymiskykyyn.

Turvakodissa olen saanut kohdata ihmisiä, joiden selviytymiskyky on ollut hämmästyttävä. Vaikka heidän elämäntarinansa ovat sisältäneet pelkoa, menetyksiä ja väkivaltaa, olen nähnyt heidän rakentavan vähitellen uudelleen luottamusta itseensä, muihin ihmisiin ja tulevaisuuteen.

Selviytyminen ei yleensä tapahdu yhdessä hetkessä. Se rakentuu lukuisista pienistä kokemuksista, jotka vähitellen palauttavat turvallisuuden tunnetta, toivoa ja uskoa omaan elämään.

Ehkä juuri siksi lumpeenkukka puhuttelee minua niin paljon. Sen juuret kasvavat syvällä mutaisessa pohjassa, mutta siitä huolimatta se kurkottaa kohti valoa ja puhkeaa kukkaan. Elämänsä aikana lumme kohtaa myös tuulta, myrskyjä, paahtavaa aurinkoa ja talven pakkasia. Pakkasen aikana se vetäytyy pinnan alta lepoon, mutta sen juuret säilyvät elinvoimaisina odottaen aikaa, jolloin se voi jälleen nousta pintaan ja kukkia. Joskus sen kukka kuihtuu ja terälehdet putoavat, mutta seuraavana kasvukautena se kukkii jälleen uudelleen.

Ajattelen, että juuri tässä piilee jotain hyvin olennaista ihmisen kyvystä selviytyä- toisin sanoen ihmisen resilienssistä. Lumpeenkukka ei symboloi vain selviytymistä, vaan myös sitä, että toipuminen saa olla epätäydellistä. Selviytyminen ei tarkoita sitä, ettei elämässä enää olisi vaikeuksia tai ettei menneisyys joskus nousisi pintaan. Toipumisen polkuun kuuluu myös hetkiä, jolloin voimat ehtyvät ja vanhat haavat muistuttavat olemassaolostaan.

Lumme ei kuki jokaisena päivänä samanlaisena, eikä ihminenkään kulje toipumisessaan aina suoraviivaista polkua. Silti siinä on kyky jatkaa kasvua, sopeutua muuttuviin olosuhteisiin ja löytää uudelleen voimavaroja myös vaikeiden vaiheiden jälkeen.

Samalla tavalla myös lähisuhdeväkivaltaa kokenut ihminen voi vähitellen rakentaa elämäänsä uudelleen. Trauma voi jäädä osaksi elämäntarinaa, mutta sen ei tarvitse määrittää sitä. Jokaisella ihmisellä on mahdollisuus löytää omat voimavaransa, rakentaa uusia merkityksiä ja kasvaa kohti oman näköistään elämää.

Toipuminen ei tarkoita sitä, että menneisyys unohtuisi – se tarkoittaa, ettei menneisyys enää yksin kirjoita tulevaisuutta. Kuten lumpeenkukka, myös ihminen voi yhä uudelleen nousta kohti valoa, omassa tahdissaan ja omalla tavallaan.

Ainan turvakodin ohjaaja Anette

Huomio tekoälyn hyödyntämisestä

Tämän blogin teksti on pääasiassa kirjoittajan omaa kirjoittamaa ja perustuu hänen omiin ajatuksiinsa, kokemuksiinsa sekä ammatilliseen näkökulmaansa.

Tekstin jäsentämisessä, kielellisessä viimeistelyssä sekä kuvan muodostamisessa on hyödynnetty tekoälyä kirjoittamisen tukena. Tekstin sisältö ja ammatillinen näkökulma perustuvat kirjoittajan omaan pohdintaan ja kokemukseen. Runon ideoinnissa ja muotoilussa on hyödynnetty tekoälyä osana kirjoitusprosessia.

Lähteet

McAdams, D. P. (1993). The Stories We Live By: Personal Myths and the Making of the Self. New York: William Morrow.

Tedeschi, R. G., & Calhoun, L. G. (2004). Posttraumatic Growth: Conceptual Foundations and Empirical Evidence. Psychological Inquiry, 15(1), 1–18.

van der Kolk, B. A. (2014). The Body Keeps the Score: Brain, Mind, and Body in the Healing of Trauma. New York: Viking.